Quantumrun

KUVAKrediitti: Quantumrun

Afrikka puolustaa muistoa: WWIII Climate Wars P10

David Tal, kustantaja, futuristi
@DavidTalWrites
LinkedIn

Ke, 09 - 16:2020

2046 - Kenia, Lounais Maun kansallinen suojelualue

Hopeaselkä seisoi viidakon lehtien yläpuolella ja kohtasi katseeni kylmällä, uhkaavalla häikäisyllä. Hänellä oli perhe suojeltavana; vastasyntynyt leikki vähän jäljessä. Hän oli oikeassa peläessään ihmisten astelevan liian lähelle. Puistonvartijatoverini ja minä kutsuimme häntä Kodhariksi. Olimme seuranneet hänen vuoristogorillaperheään neljä kuukautta. Katselimme heitä kaatuneen puun takaa sadan metrin päästä.

Johdin viidakkopartioita, jotka suojelevat eläimiä Lounais Maun kansallispuiston sisällä Kenian villieläinpalvelulle. Se on ollut intohimoni pojasta asti. Isäni oli puistonvartija ja isoisäni opas briteille ennen häntä. Tapasin vaimoni Himayan, joka työskenteli tässä puistossa. Hän oli opas, ja minä olin yksi nähtävyyksistä, joita hän esitteli vieraileville ulkomaalaisille. Meillä oli yksinkertainen koti. Elimme yksinkertaista elämää. Tämä puisto ja siinä eläneet eläimet tekivät elämästämme todella maagisen. Sarvikuonot ja virtahepo, paviaanit ja gorillat, leijonat ja hyeenat, flamingot ja puhvelit, maamme oli runsaasti aarteita, ja jaoimme ne joka päivä lastemme kanssa.

Mutta tämä unelma ei kestäisi. Ruokakriisin alkaessa Wildlife Service oli yksi ensimmäisistä palveluista, jonka hätähallitus lopetti rahoituksen Nairobin jouduttua mellakoijien ja militanttien käsiin. Kolmen kuukauden ajan palvelu yritti saada rahoitusta ulkomaisilta lahjoittajilta, mutta se ei riittänyt pitämään meitä pystyssä. Ennen pitkää useimmat upseerit ja metsänvartijat jättivät palveluksen liittyäkseen armeijaan. Vain tiedustelutoimistomme ja alle sata vartijaa jäivät partioimaan Kenian neljääkymmentä kansallispuistoa ja luonnonsuojelualuetta. Olin yksi heistä.

Se ei ollut valinta, niin paljon kuin se oli velvollisuuteni. Kuka muu suojelisi eläimiä? Heidän määränsä oli jo pudonnut suuresta kuivuudesta, ja kun yhä useampi sato epäonnistui, ihmiset kääntyivät eläinten puoleen ruokkimaan itseään. Halpaa bushmeaa etsivät salametsästäjät söivät muutamassa kuukaudessa perintöä, jonka perheeni suojeli sukupolvia.

Jäljelle jääneet metsänvartijat päättivät keskittää suojelutoimimme niihin lajeihin, jotka olivat suurimmassa vaarassa kuolla sukupuuttoon ja joiden katsoimme olevan kansakuntamme kulttuurin ydin: elefantteja, leijonia, gnuuja, seeprat, kirahveja ja gorilloja. Maamme piti selviytyä ruokakriisistä, samoin kuin kauniit, omaleimaiset olennot, jotka pääsivät kotiin. Vannoimme suojelevamme sitä.

Oli myöhäinen iltapäivä, ja minä ja mieheni istuimme viidakkopuun latvoksen alla ja söimme aiemmin pyydystämme käärmeen lihaa. Muutaman päivän kuluttua partioreittimme johtaisi meidät takaisin avoimille tasangoille, joten nautimme varjosta sen ollessamme. Istui kanssani Zawadi, Ayo ja Hali. He olivat viimeiset seitsemästä metsänvartijasta, jotka vapaaehtoisesti palvelivat komentajallani yhdeksän kuukautta aiemmin, lupauksemme jälkeen. Loput tapettiin yhteenotoissa salametsästäjien kanssa.

"Abasi, nostan jotain", sanoi Ayo ja veti tablettinsa repustaan. ”Neljäs metsästysryhmä on saapunut puistoon, viisi kilometriä täältä itään, tasangon lähelle. Ne näyttävät siltä, että he saattavat kohdistaa Azizi-lauman seeprat."

"Kuinka monta miestä?" Kysyin.

Tiimimme oli kiinnittänyt seurantalappuja puiston kaikkien uhanalaisten lajien jokaisen päälauman eläimiin. Samaan aikaan piilotetut lidar-anturimme havaitsivat jokaisen metsästäjän, joka saapui puiston suoja-alueelle. Yleensä sallimme metsästäjien metsästää neljän hengen ryhmissä, koska he olivat usein vain paikallisia miehiä, jotka etsivät pienriistaa perheilleen ruokkimaan. Suuremmat ryhmät olivat aina salametsästysretkiä, jotka rikollisverkostot maksoivat metsästämään suuria määriä bushmeaa mustalle markkinoille.

"Kolmekymmentäseitsemän miestä. Kaikki aseistettu. Kaksi kantavaa roolipeliä."

Zawadi nauroi. "Se on paljon tulivoimaa muutaman seepran metsästykseen."

"Meillä on maine", sanoin ja latasin uutta patruunaa tarkkuuskivääriini.

Hali nojautui takaisin puuhun hänen takanaan pettyneellä katseella. "Tämän piti olla helppo päivä. Nyt olen haudankaivussa auringonlaskun aikaan."

"Riittää sitä puhetta." Nousin jaloilleni. "Me kaikki tiedämme, mihin olemme ilmoittautuneet. Ayo, onko meillä asekätköä lähellä sitä aluetta?"

Ayo pyyhkäisi ja napautti karttaa tablet-laitteellaan. "Kyllä sir, Fanakan yhteenotosta kolme kuukautta sitten. Näyttää siltä, että meillä on muutama oma roolipelimme."

***

Pidin jaloista kiinni. Ayo piti käsiä. Varovasti laskemme Zawadin ruumiin juuri kaivetuun hautaan. Hali alkoi lapiota maaperään.

Kello oli kolme aamulla, kun Ayo lopetti rukoukset. Päivä oli pitkä ja taistelu uuvuttava. Olimme mustelmia, uupuneita ja syvästi nöyrtyneitä uhrauksesta, jonka Zawadi teki pelastaakseen Halin ja minun hengen yhdessä suunnitelluista ampujaliikkeestämme. Ainoa positiivinen voittomme oli salametsästäjiltä ryöstetty tuoretarvike, mukaan lukien tarpeeksi aseita kolmeen uuteen asekätköön ja kuukauden verran pakattuja elintarvikkeita.

Hali johdatti meidät kahden tunnin vaellukselle tiheän pensaan läpi takaisin viidakkoleirillemme käyttämällä tablet-laitteensa aurinkoakkua jäljellä. Kuomu oli paikoin niin paksu, että hämärävisiirini pystyivät tuskin rajaamaan kasvojani suojaavia käsiäni. Aikanaan löysimme suuntamme kuivuneesta joenuomasta, joka johti takaisin leiriin.

"Abasi, saanko kysyä sinulta jotain?" sanoi Ayo ja kiihdytti kävelemään rinnallani. Nyökkäsin. "Kolme miestä lopussa. Miksi ampuit heidät?"

"Tiedät miksi."

"He olivat vain pensaanlihan kantajia. He eivät olleet taistelijoita kuten muut. He heittivät aseensa alas. Ammutit heitä selkään."

***

Jeepini takarenkaat ampuivat valtavan pöly- ja soratulvan, kun ajoin itään C56-tien reunaa pitkin välttäen liikennettä. Tunsin oloni sairaaksi sisältä. Kuulin edelleen Himayan äänen puhelimessa. 'He ovat tulossa. Abasi, he tulevat!' hän kuiskasi kyynelten välissä. Kuulin laukauksen taustalta. Käskin hänen viedä kaksi lastamme kellariin ja lukita itsensä portaiden alla olevaan säilytyskaappiin.

Yritin soittaa paikallis- ja maakuntapoliisille, mutta linjat olivat ruuhkaisia. Kokeilin naapureitani, mutta kukaan ei ottanut vastaan. Käänsin autoradioni valitsinta, mutta kaikki asemat olivat kuolleet. Yhdistettyään sen puhelimeni Internet-radioon, varhain aamulla kuuluivat uutiset: Nairobi oli langennut kapinallisten käsiin.

Mellakkaat ryöstivät hallituksen rakennuksia ja maa oli kaaoksessa. Siitä lähtien, kun vuodatettiin, että valtion virkamiehet olivat ottaneet lahjuksia yli miljardin dollarin arvosta viedäkseen ruokaa Lähi-idän maihin, tiesin, että on vain ajan kysymys, milloin jotain kauheaa tapahtuu. Keniassa oli liian paljon nälkäisiä ihmisiä unohtamaan tällaista skandaalia.

Auto-onnettomuuden ohituksen jälkeen tie raivautui itään, jolloin sain ajaa tiellä. Samaan aikaan länteen suuntaavat kymmenet autot olivat täynnä matkalaukkuja ja kodin kalusteita. Ei kestänyt kauan ennen kuin sain tietää miksi. Raivasin viimeisen mäen löytääkseni kaupunkini, Njoron, ja siitä nousevat savupatsaat.

Kadut olivat täynnä luodinreikiä ja kaukaa ammuttiin edelleen. Talot ja kaupat olivat tuhkassa. Ruumiit, naapurit, ihmiset, joiden kanssa join kerran teetä, makasivat kaduilla elottomina. Muutama auto kulki ohi, mutta ne kaikki juoksivat pohjoiseen kohti Nakurun kaupunkia.

Saavuin kotiini vain, kun huomasin oven potkittavan sisään. Kivääri kädessä, kävelin sisään ja kuuntelin tarkasti tunkeilijoita. Olohuone ja ruokasali kalusteet olivat ylösalaisin, ja ne harvat arvoesineet, joita meillä oli, puuttuivat. Kellarin ovi oli sirpaloitunut ja riippui löysästi saranoistaan. Portaista keittiöön johtaa verinen kädenjälkien jälki. Seurasin polkua varovasti, sormeni kiristäen kiväärin liipaisinta.

Löysin perheeni makaamasta keittiösaarelta. Jääkaappiin oli kirjoitettu verellä sanat: "Sinä kiellät meitä syömästä pensaanlihaa. Syömme sen sijaan perheesi.

***

Kaksi kuukautta kului siitä, kun Ayo ja Hali kuolivat yhteenotossa. Pelastimme kokonaisen gnuulauman yli kahdeksankymmenen miehen salametsästysseurueelta. Emme voineet tappaa heitä kaikkia, mutta tapimme tarpeeksi pelotellaksemme muut pois. Olin yksin ja tiesin, että aikani tulisi riittävän pian, jos ei salametsästäjiltä, niin itse viidakoilta.

Vietin päiväni kävellen partioreittiäni viidakon ja suojelualueen tasangoilla katsellen laumoja viettävän rauhallista elämäänsä. Otin mitä tarvitsin tiimini piilotetuista varustevälimuistista. Seurasin paikallisia metsästäjiä varmistaakseni, että he tappoivat vain sen, mitä he tarvitsivat, ja pelotin kiikarikiväärilläni mahdollisimman monta salametsästystä.

Talven tultua eri puolille maata salametsästäjäjoukkojen määrä kasvoi, ja he iskevät useammin. Joinakin viikkoina salametsästäjät hyökkäsivät puiston kahteen tai useampaan päähän pakottaen minut valitsemaan, mitä laumoja suojelen muiden sijaan. Ne päivät olivat vaikeimmat. Eläimet olivat perheeni ja nämä villit pakottivat minut päättämään, kenet pelastan ja kenen annan kuolla.

Lopulta koitti päivä, jolloin ei ollut enää valinnanvaraa. Tablettini rekisteröi neljä salametsästysseuraa, jotka saapuivat alueelleni kerralla. Yksi osapuolista, yhteensä kuusitoista miestä, oli matkalla viidakon halki. He olivat matkalla kohti Kodharin perhettä.

***

Pastori ja ystäväni Duma Nakurusta tulivat heti kuultuaan. He auttoivat minua käärimään perheeni lakanoihin. Sitten he auttoivat minua kaivaamaan heidän hautaansa kylän hautausmaalla. Jokaisella kaivamallani likalapiolla tunsin tyhjeneväni sisältä.

En muista pastorin rukoustilaisuuden sanoja. Tuolloin pystyin vain tuijottamaan alas perhettäni peittäviin tuoreisiin maakumpuihin, nimiä Himaya, Issa ja Mosi, jotka oli kirjoitettu puuristeihin ja kaiverrettu sydämeeni.

"Olen pahoillani, ystäväni", sanoi Duma, kun hän laski kätensä olkapäälleni. "Poliisi tulee. He antavat sinulle oikeuden. Minä lupaan sinulle."

Pudistin päätäni. "Oikeus ei tule heiltä. Mutta minä saan sen."

Pastori käveli haudoilla ja seisoi edessäni. "Poikani, olen todella pahoillani menetyksestäsi. Näet heidät jälleen taivaassa. Jumala huolehtii heistä nyt."

"Tarvitset aikaa parantuaksesi, Abasi. Tule takaisin Nakuruun kanssamme", sanoi Duma. "Tule jäämään kanssani. Vaimoni ja minä huolehdimme sinusta."

"Ei, olen pahoillani, Duma. Ne miehet, jotka tekivät tämän, sanoivat haluavansa bushmeat. Odotan heitä, kun he lähtevät metsästämään sitä."

"Abasi", pastori hurrasi, "kosto ei voi olla kaikki, minkä vuoksi elät."

"Se on kaikki mitä minulla on jäljellä."

"Ei, poikani. Sinulla on edelleen heidän muistonsa, nyt ja aina. Kysy itseltäsi, kuinka haluat elää kunnioittaaksesi sitä."

***

Tehtävä suoritettu. Salametsästäjät olivat poissa. Makasin maassa ja yritin hidastaa veren valumista mahastani. En ollut surullinen. En pelännyt. Pian näkisin taas perheeni.

Kuulin askeleita edessäni. Sydämeni sykki. Luulin ampuneeni heidät kaikki. Taputin kivääriäni, kun edessäni olevat pensaat sekoittivat. Sitten hän ilmestyi.

Kodhari seisoi hetken, murisi ja hyökkäsi sitten minua kohti. Laitoin kiväärini sivuun, suljin silmäni ja valmistauduin.

Kun avasin silmäni, huomasin Kodharin kohoavan puolustuskyvyttömän ruumiini yläpuolelle ja tuijottaen minua. Hänen leveät silmänsä puhuivat kieltä, jota ymmärsin. Hän kertoi minulle kaiken sillä hetkellä. Hän murahti, astui oikealle puolelleni ja istuutui. Hän ojensi kätensä minulle ja otti sen. Kodhari istui kanssani loppuun asti.

*******